Oman sotamme muistoja

 Oman sotamme muistoja
Kolmekymmentäluvun alkupuolella syntyneet pojat, varsinkin sellaiset, jotka olivat joutuneet jättämään synnyinsijansa sodan vuoksi, valmistautuivat alitajuisesti sotatoimiin. Heitä tavallaan myös yhteiskunta siihen valmisti houkuttelemalla partiokoulutukseen, jonka katsotaan olleen partioliikkeen perustajan,Robert Baden-Powell`in tarkoituskin.
Houkutus veti, koska harrastusmahdollisuuksia ei Kauhavalla juuri ollut. Urheilukenttä veti niitä, jotka tunsivat olevansa lahjakkaita juoksussa tai kenttälajeissa. Omin käsin tekeminen oli lahjakkuuden muoto, josta erityisesti muistan luokkatoverini Peltokankaan Pentin. Hän oli ollut mukana jo 40-luvulla rakentamassa ja lentämässä Harakkaa, alkeellista liitokonetta, jota hinasi mallia 14 avoauto MB ja myöhemmin sen moottori hinausvaijerin avulla.
Elokuvateattereiden Kolmion ja Aulan valvomosta saattoi saada katkenneita syttymisherkkiä filminpätkiä, joita tungettiin lasipulloon ja nurkan takaa suunnattiin auringon hehku sädepisteellä filmiin, joka räjäytti pullon pirstaleiksi. Apteekista ostettiin happiatomeja vapauttavia tulikukkaa ja rikkiä ja tungettiin polkupyörän pumppuun ja taottiin sytytyslangalla varustettuna umpeen. Luokkatoverini Mauno, Kosolan koulusta sai tällä tavoin surmansa räjähdyksen repiessä hänen mahansa. Sodan julmuus turrutti poikien mielen purkautumaan  pikkulintujen tappamiseen kumiritsoilla varsinkin Kauhavan aseman rehevien lehtipuiden oksistosta. Tarvitsi vain löytää pyörän kumirengas, nahkpalanen ja pajuhaarukka aseen valmistukseen.
Kuolema oli tullut lähelle toistakin kautta. Oma pikkuveljeni Lauri oli vain kahden vuoden ikäinen, kun lääninsairaalassa 80 vuotta sitten, vuonna 42 piittaamaton kirurgi von Essen jätti hänet kuolemaan (Intussusception). Vastuuntuntoiset kirurgit olivat sotasairaaloissa haavoittuneita hoitamassa.
Aktiivisimmat pojat löysivät tekemistä haalimalla käytettyjä tavaroita ja askaroimalla niistä käyttökelpoisia. Käytettyinä hankkimiamme nuorisopyöriä kilpapyörän soikene satuloineen ja käyrine ohjaussarvineen kunnostimme käyttöömme. Itävaltalaisia Sachs-moottoreita pykättiin apumoottoreiksi polkupyöriin. Poljettavat kilpa-auton näköiseksi vanerisin kuorin muovatut kinnerit sekä rättikanootit olivat harrastuskohteitamme.
Nuo lapsuusvuosien rankat kokemukset karaisivat asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja löytämään ratkaisuja poikkeustilanteissa.

Elämää kaavoihin kangistumatta

 

”Ookko huomannu,että me ollaan hirviän
vanahoja”. aloïtti Pena, Pentti Peltokangas puhelimessa viime aikoina.
Olimme kulkeneet yhtä jalkaa Kauhavan kuusiluokkaisessa yhteiskoulussa, tarkoitan molempien käyneen tuplasti peräti kolme luokkaa, tulimme kuitenkin samana vuonna ylioppilaaksi, Pentti pani senkin paremmaksi selviämällä vasta syksyn kirjoituksista.
Tämä perusteellinen koulunkäyntimme mahdollisti sen, että molemmat ajokortillisina pystyimme kuskaamaan rehtoriamme Paavo, Elias, Samuli Eloa sekä maanmittausinsinööri Veikko Pihlajamäkeä heidän yhteisillä matkoillaan Seinäjoelle ja Vaasaan. Tämä huolimatta siitä, että molemmat olivat ihmeen kauppaa saaneet hankituksi upouudet siniharmaat länsiautot, Peugeot 203-merkkiset. Herjaavissa penkinpainajaiskemuissa ja myös opettajanhuoneen oven edessä lauloimme ”Elo kurveissa oikaise, ei”.
Samana vuonna käytti Pena moottoripyörän ensikatsastuksessa Seinäjoen katsastusinsinööri Vaajakoskella. Tämä kysyi ”Mikä on pyörän merkki ja valmistaja”,  ”ei sillä ole merkkiä, olen sen itse tehnyt”, oli Penan vastaus. ”Ei moottoripyörää voi itse tehdä, ulos”, vastasi Vaajakoski. Kerran sain olla seuraamassa hänen kilpa-ajoaan Kauhajolla, hänen itsensä  virittämällä Jap-pyörällä. Hänen merkittävä työuransa oli kuitenkin Tapiolan liikenneturvallisuudesta vastaavana päällikkönä.
Koulumenestys oli ollut pakkopullaa, joka ohjasi siinä vaiheessa uravalintojamme, muttei estänyt elämästä rikasta elämää eikä nauttimista sen  monipuolisuudesta.

Puhelimeen sain automaatilta vastauksen viikon ajan, ”puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä”.
Sain vahvistuksen pelollani soittaessani Penan vaimolle, Ritvalle. ”Pentti oli nukkunut pois viikko sitten”.

Talvet Portugalissa veroilla kikkailematta

 

Tyttäremme Tuuli latasi isän päivän lahjana muiston Portugalista. Vietimme 20 perättäistä vuotta talvet Algarvessa. Luonnon antimet, yrtit, hedelmät, kukat ja metsän sienet tekivät talvien harrastuksista elämyksiä, täynnä rikkauksia, kun vielä erilaisille harrastuksillemme alkaen tenniksestä Annun soittoharjoituksiin ja yleensä musiikin omaan tekemiseen perustuva kokonaisuus täytti elämäämme. Tutustuminen ja ystävystyminen paikallisten  Hildan, Antonion, kalatorin kauppiaspariskunnan ja lukuisten muiden personnallisuuksien kanssa oli ainutlaatuinen mahdollisuus laajentaa ihmistuntemustamme.
Korona-pandemia sitten katkaisi mahdollisuuden ajaa omalla autolla kaikkine tavaroinemme nopeasti ja sujuvasti halki Euroopan vuokrattuun taloon Monchiquessa ja myöhemmin Carvoeirassa.
Eliaksesta on tullut etätyönä palveleva Kurikan lääkäri,, Tuuli elää ja työskentelee Sydneyssä, Australiassa kaikkine töineen ja harrastuksineen nyt jo neljättä vuotta.
Annun kanssa harjoittelemme tottumista Suomen talveen.

Irja Pietarinen polkee tahtia vierellään naapurissa asuva Anna-Liisa Gylling. Muutkin kuulijamme osallistuivat aploodeihin

  https://youtu.be/YnxyVl4PAyY